Lukemista juoksijoille
James Fixx: Suuri juoksukirja
Klassikko jonka juoksukenkäosuutta ei ehkä enää kannata niin tarkkaan lukea, mutta monet muut asiat ovat sellaisia etteivät ne vanhene.
Erkki Vettenniemi: Joutavan juoksun jäljillä. Kestävyysjuoksun varhaisvaiheet Suomessa.
Tapio Koski: Juoksemisen filosofia
"Ennen uskoin älyn voittoon, oli tapanani lueskella filosofiaa aamun koittoon, kunnes paikalle saapui kas, maratonkuningas..." Tuon selvästikin minun elämästäni kertovan laulun sanoma on nyt julistettava vanhentuneeksi, sillä enää ei tarvitse tehdä eroa sielun ja ruumiin kulttuurin, ei hengen ja aineen harrastamisen välillä, kun tässä kirjassa molemmat yhdistyvät. Koski todistaa väkevästi, miksi jumalatkin ovat kateellisia meille kestävyysjuoksijoille. Älä nyt kuitenkaan usko tätä, vaan lue itse! Ehkäpä luen sen kohta taas itsekin uudestaan ja kenties ymmärrettyäni enemmän vähennän äskeisen julistukseni mahtipontisuutta.
J.P.Roos: Maratonmiehen elämä
Asiatekstiä harrastajalle.
Erkki Vettenniemi (toim.): Juoksun hurma ja tuska. Suomalaisen kestävyysjuoksun kuva.
Mielenkiintoinen tekstikokoelma, jossa kirjoittajina on niin juoksemisen ammattilaisia kuin harrastajia. Minusta kiinnostavimpia tekstejä olivat mm. Tommi Hoikkala "Juoksijan kierre", Markku Soikkeli "Kolmijalkainen juoksija" ja erityisesti Vesa Karonen "Kansalliskirjallisuuden kestävyysjuoksijat".
Antti Karisto: Maataide ja maraton
Uusia näkökulmia, hmm...
William Goldman: Maratoonari
Hampaita vihlovaa jännitystä.
Marko Tapio: Tarina viidestä kilometristä
Tämä oli minusta erittäin tylsä tarina, kun se ilmestyi 1967 Pellervossa jatkokertomuksena. Nyt se on minusta mielenkiintoinen urheilijan ja ihmisen kehityskertomus. Helposti luettavaa Marko Tapiota.
Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
Matti Virtasestako mallia Keskuspuistossa juoksenteluun. Taidan jättää sen pensaissa kyykistelyn ja pihoihin kuseskelun väliin...
Juhani Peltonen: Elmo
- Eläköön Kainalniemen Hiki! Mutta kuka oli 29. Pariisin Olympiakisojen maratonjuoksussa vuonna 1924? Ja mikä oli tämän sisupussin aika?
- No sehän oli Intian Hinge ajalla 3.37.36.
...
- Norsupyssylläkö se ampui?
- Ensimmäinen lähtö onnistui! Miehet räjähtävät
matkaan! Elmo kaatuu! Elmo on nurin! Nousee
pystyyn! Saavuttaa muut! Viimeiset metrit! Menee ohi!
Heittäytyy! Voittaa! Mikä ihmeellinen juoksu!
- Epävirallinen aika 9.7 ja osia! Uusi maailmanennätys!
Ja loistava sellainen!
Marjo Niemi: Juostu maa
Ei ollenkaan niin hauska kuin edellä mainittu. Kuvaus pienestä tytöstä, jonka kotiasiat eivät ole parhaalla mahdollisella kantilla. Juoksemisella on terapeuttinen merkitys myös valmentavalle sedälle
Alpo Ruuth: Pitkänmatkanjuoksija
Mutta päästäänkö tässä koskaan asiaan...
"Joka ei ole koskaan ontunut, ei tiedä mitään juoksemisesta."
- Tommy Tabermann
sunnuntai 2. marraskuuta 2008
lauantai 16. syyskuuta 2006
Erkki Vettenniemi, Joutavan juoksun jäljillä; Kestävyysjuoksun varhaisvaiheet Suomessa
Tästä Vettenniemen kirjasta minulle selvisi, että elämme nyt kestävyysjuoksun juhlavuotta.
Oikeastaan en lukenut tätä kirjaa - selailin sen läpi kolme kertaa. Varasin kirjan heti, kun kuulin siitä, olinhan lukenut Vettenniemen toimittaman kirjan Juoksun hurma ja tuska. Suomalaisen kestävyysjuoksun kuva ja innostunut siitä tai ainakin muutamista sen kirjoittajista. Masennuin hieman kun sain tämän viitisensataasivuisen tiheäpränttisen opuksen silmäiltäväkseni. Olisihan tässä nyt muutakin tekemistä kuin juoksemisen esihistoriaa…
Kirjasta paljastui monta mielenkiintoista asiaa. Eikähän tuo nyt esihistoriaa aidosti ole, kun siitä kerran on kirjoitettu, esim. herra nimeltä Zachris Topelius. 1800-luku on ammattijuoksijoiden aikaa, ensimmäinen maininta on Salomon Wulff, ammattilaisjuoksija 1828. En malttanut olla mainitsematta, kun tuo nimi sattui kohilleen näin susimiehen näkökulmasta.
Tuttuja nimiä vilahtelee paljonkin. Melkoinen urheilumies se oli Elias Lönnrotkin kaikilla keruumatkoillaan, hyötyliikkuja. Tahko Pihkala julistikin hänet Suomen esihölkkäriksi. Ne jalan kuljetut matkat ovat olleet hurjia. Minulla on hyllyssäni vanha ohkainen opus Eliaksesta: Aarne Anttila, Elias Lönnrot, 1962, jossa elämäntarina on tiiviisti sadassa sivussa esitettynä. Hänellä oli kirjoitusteline kävelymatkojen aikana kirjoittamista varten. Sammatissa syntynyt poika toimi mm. piirilääkärinä Kajaanissa ja kävi siinä sivussa mm. Uhtualla, jonka nykyinen nimi on Kalevala, keräämässä Kalevalan aineksia. Katsokaa karttaa, niin alkaa jalkaurheilullinen edelläkävelijyys avautumaan.
Tuleepa mieleen eräästä paikallishistoriateoksesta urheilusuoritus 1700-luvun puolivälistä, kun Iso-Risto hiihti päivässä käräjäpaikalta kotiinsa Saunajärven Kähkölään. Matka oli neljätoista peninkulmaa. Lähde: Unto Heikura, Kuhmon Sampo. Heikura on teoksessaan käyttänyt lähteenä Paavo Pulkkisen kirjoituksia. Mainitsen ohimennen, että minunkin lapsuudenkotini oli Saunajärven Kähkölä. Oma lukunsa on se, miksi Risto Kähkönen oli käräjillä, mutta paljastan tässä vain sen verran, että kyse ei ollut saatananpalvonnasta.
Kestävyysjuoksun käänteen tekevä vuosi minun kiinnostuksenikin horisontista oli 1906. Silloin juostiin Suomessa ensimmäinen maratonkoejuoksu toukokuussa ja ensimmäinen maratonkilpajuoksu syyskuun 16. päivänä. Meillä on siis käsillä satavuotisjuhlat.
Kestävyysjuoksuun suhtauduttiin tänä esihistoriallisena aikana kuin kymmenisen, ehkä vielä viitisenkin vuotta sitten sauvakävelyyn: ei se ole ihmiselle sopivaa täysjärkistä hommaa. Jalkaurheilijoita pidettiin kylähulluina, juoksijoiden pukeutumista pidettiin sopimattomana ja kymmenen kilometrin matkaa ylärajana sille mihin ihminen pystyy. Pahan äkkikuoleman peloteltiin uhkaavan pitemmällä matkalla, olihan jo Hellaasta varoittava esimerkki. Toisaalta, eipä tuo asennoituminen ole aivan tavatonta nykyäänkään.
Tämä esihistoriallinen aika loppui siis vuoteen 1906, joten hienoa, että Vettenniemi sai kirjansa julkaistuksi juuri nyt satavuotisjuhlavuoden aluksi. Sen jälkeen sitten viimeistään kuopiolaisen urheilijaveljessarjan Hannes Kohlehmainen teki kestävyysjuoksun kaikkien tuntemaksi lajiksi olympiavoitollaan 1912 ja loppu onkin jo selvää kauraa.
En oikeastaan lukenut tätä kirjaa. Eräänä lauantaina oli Hesarissa juttu Sakari Turusesta. Sakke on vanha tuttuni, tai ei oikeastaan vanha vaan vuosiltaan vasta varttisatanen, mutta on ehtinyt jo yhden tutkinnon lisäksi tekemään gradua toiseen. Sakke on systeemiälykäs kaveri ja olimme kolme vuotta sitten samassa seminaarissa, seminaarissa, jossa syntyi käsite "systeemiäly" ja usean muun kanssa kirjoitimme julkaisuun Systeemiäly!. Myöhemmin aiheesta on ilmestynyt useita opuksia ja poikittaistieteellinen tutkimustyö aiheen tiimoilta jatkuu innolla, mutta minä olen seurannut vain katseella.
Mutta miksi minä nostan Saken esiin tässä? Syy on hänen gradunsa aihe. Joskus 90-luvun puolivälissä osallistuin tehokkaan lukemisen kurssille. Kurssilla tehtiin lukukiihdyttelyjä, vetäistiin romaani puolessa tunnissa ja tentittiin, oliko mieleen jäänyt mitään. Kyllä oli. Silloin opin, että tämäkin on mahdollista. Mutta kaunokirjallisuutta en yritä lukea erityisen tehokkaasti vaan nautiskellen. En kiistä mahdollisuutta, että tehokas on nautinnollista. Silloin kysäisin kurssinpitäjältä, oliko hän kuullut uudesta Photoreading-menetelmästä. Hän oli kuullut, mutta ei vielä perehtynyt siihen. Tämä siis vajaat kymmenen vuotta sitten. Nyt Sakari Turunen tekee graduaan Photoreadingista ja kouluttaa siihen.
Päätin jutun innoittamana – vaikken edelleenkään tunne menetelmää tarkemmin – kokeilla sen kaltaista menetelmää tähän Vettenniemen kirjaan. Siispä selailin kirjan kerran läpi. Siihen meni kyllä arvattua enemmän aikaa, kun unohduin lueskelemaan kirjaa kiintoisista kohdin. Saken mukaan ensin pitää kiinnostua aiheesta ja jollain tasolla päättää, mistä aiheista on tarkemmin kiinnostunut. Ensimmäisellä selailukierroksella täsmennetään vielä näitä kiinnostuksen kohteita ja etsitään avainsanoja. Seuraava kierros on "valokuvausvaihe". Silloin katsotaan kutakin sivua kokonaisuutena yhden sekunnin ajan, "valokuvataan" se muistiin. Älkää kysykö minulta, miten tämä toimii. Viimeisellä kierroksella selataan kirja vielä kerran läpi.
Minä en siis lukenut tätä kirjaa. Minä selasin sen kolme kertaa läpi. Kyllä siitä jäi jotakin mieleeni. Niin pitääkin, sillä harvan kirjan minä olen kolmesti läpi selannut.
Muutamia poimintoja:
""Viktor Heikel 1842–1927 "Suomen voimistelun isä" vaikutti Helsingin yliopiston voimistelulaitoksen yliopettajana.""
Viktor Heikel on ollut pitkäjänteinen kestävyysjuoksun puolestapuhuja.Hänen toimeliaisuutensa ei rajoittunut pelkästään urheiluun. Hän oli perustamassa Minna Canthin ja eräiden muiden kanssa järjestöä Yhdistys Uskonnonvapautta ja Suvaitsevuutta Varten.
"Vuoteen 1906 asti pidettiin Suomessa peninkulman juoksemistä melkeinpä ihmiskestävyyden korkeimpana saavutuksena. Mutta keväällä […] saapuivat viestit Ateenan Olympialaisten kisoista. Ne kertoivat, että kanadalainen Sherring ja ruotsalainen Svanberg olivat katkaisseet nelipeninkulmaisen taipaleen vajaassa kolmessa tunnissa. Sekös herätti innostusta helsinkiläisissä kestävyysjuoksijoissa. 'Yrittää pitää jaksaako semmoisen matkan juosta', tuumittiin." Uusi Suometar 24.51906
Ensimmäisen maratonin matka oli 40,2 km. Vähän vajaaltahan tuo tuntuisi, HCM:n matkakin katkeaisi jo Kuusitien pysäkille.
Tämä kirja valottaa myös Pentti Haanpään taustoja. Isä Mikko oli kova kirjoittelija ja seurasi urheilukilpailuja. Hiihtäminen oli saavuttanut hyväksytyn aseman ja kansallisen statuksen jo aiemmin. Leskelässä (Suomen keskipiste, koska Pentti Haanpää syntyi siellä) pidettiin ensimmäiset hiihtokilpailut 1889. Mutta hiihtäminen olikin hyötyliikuntaa, ja kilpailukuntokin hankittiin usein arkiaskareissa. Siinä suhteessa tämä ei poikkea nykypäivästäkään, sillä monet mestarihiihtäjämme ovat esim. rajamiehiä, jotka hiihtävät myös työkseen.
Kestävyysjuoksukilpailu oli tylsää seurattavaa: juoksijat lähtivät jonnekin ja olivat poissa pitkään. Katsoja ei voinut seurata maratonin todellista uutuusarvoa: urheilijan uupumista ja askeleen luhistumista. Toista se on nykyisin telkkarin äärellä: monet pitävätkin maratonin seuraamista jopa mielenkiintoisempana kuin maalinkuivumisen katselemista.
Oikeastaan en lukenut tätä kirjaa - selailin sen läpi kolme kertaa. Varasin kirjan heti, kun kuulin siitä, olinhan lukenut Vettenniemen toimittaman kirjan Juoksun hurma ja tuska. Suomalaisen kestävyysjuoksun kuva ja innostunut siitä tai ainakin muutamista sen kirjoittajista. Masennuin hieman kun sain tämän viitisensataasivuisen tiheäpränttisen opuksen silmäiltäväkseni. Olisihan tässä nyt muutakin tekemistä kuin juoksemisen esihistoriaa…
Kirjasta paljastui monta mielenkiintoista asiaa. Eikähän tuo nyt esihistoriaa aidosti ole, kun siitä kerran on kirjoitettu, esim. herra nimeltä Zachris Topelius. 1800-luku on ammattijuoksijoiden aikaa, ensimmäinen maininta on Salomon Wulff, ammattilaisjuoksija 1828. En malttanut olla mainitsematta, kun tuo nimi sattui kohilleen näin susimiehen näkökulmasta.
Tuttuja nimiä vilahtelee paljonkin. Melkoinen urheilumies se oli Elias Lönnrotkin kaikilla keruumatkoillaan, hyötyliikkuja. Tahko Pihkala julistikin hänet Suomen esihölkkäriksi. Ne jalan kuljetut matkat ovat olleet hurjia. Minulla on hyllyssäni vanha ohkainen opus Eliaksesta: Aarne Anttila, Elias Lönnrot, 1962, jossa elämäntarina on tiiviisti sadassa sivussa esitettynä. Hänellä oli kirjoitusteline kävelymatkojen aikana kirjoittamista varten. Sammatissa syntynyt poika toimi mm. piirilääkärinä Kajaanissa ja kävi siinä sivussa mm. Uhtualla, jonka nykyinen nimi on Kalevala, keräämässä Kalevalan aineksia. Katsokaa karttaa, niin alkaa jalkaurheilullinen edelläkävelijyys avautumaan.
Tuleepa mieleen eräästä paikallishistoriateoksesta urheilusuoritus 1700-luvun puolivälistä, kun Iso-Risto hiihti päivässä käräjäpaikalta kotiinsa Saunajärven Kähkölään. Matka oli neljätoista peninkulmaa. Lähde: Unto Heikura, Kuhmon Sampo. Heikura on teoksessaan käyttänyt lähteenä Paavo Pulkkisen kirjoituksia. Mainitsen ohimennen, että minunkin lapsuudenkotini oli Saunajärven Kähkölä. Oma lukunsa on se, miksi Risto Kähkönen oli käräjillä, mutta paljastan tässä vain sen verran, että kyse ei ollut saatananpalvonnasta.
Kestävyysjuoksun käänteen tekevä vuosi minun kiinnostuksenikin horisontista oli 1906. Silloin juostiin Suomessa ensimmäinen maratonkoejuoksu toukokuussa ja ensimmäinen maratonkilpajuoksu syyskuun 16. päivänä. Meillä on siis käsillä satavuotisjuhlat.
Kestävyysjuoksuun suhtauduttiin tänä esihistoriallisena aikana kuin kymmenisen, ehkä vielä viitisenkin vuotta sitten sauvakävelyyn: ei se ole ihmiselle sopivaa täysjärkistä hommaa. Jalkaurheilijoita pidettiin kylähulluina, juoksijoiden pukeutumista pidettiin sopimattomana ja kymmenen kilometrin matkaa ylärajana sille mihin ihminen pystyy. Pahan äkkikuoleman peloteltiin uhkaavan pitemmällä matkalla, olihan jo Hellaasta varoittava esimerkki. Toisaalta, eipä tuo asennoituminen ole aivan tavatonta nykyäänkään.
Tämä esihistoriallinen aika loppui siis vuoteen 1906, joten hienoa, että Vettenniemi sai kirjansa julkaistuksi juuri nyt satavuotisjuhlavuoden aluksi. Sen jälkeen sitten viimeistään kuopiolaisen urheilijaveljessarjan Hannes Kohlehmainen teki kestävyysjuoksun kaikkien tuntemaksi lajiksi olympiavoitollaan 1912 ja loppu onkin jo selvää kauraa.
En oikeastaan lukenut tätä kirjaa. Eräänä lauantaina oli Hesarissa juttu Sakari Turusesta. Sakke on vanha tuttuni, tai ei oikeastaan vanha vaan vuosiltaan vasta varttisatanen, mutta on ehtinyt jo yhden tutkinnon lisäksi tekemään gradua toiseen. Sakke on systeemiälykäs kaveri ja olimme kolme vuotta sitten samassa seminaarissa, seminaarissa, jossa syntyi käsite "systeemiäly" ja usean muun kanssa kirjoitimme julkaisuun Systeemiäly!. Myöhemmin aiheesta on ilmestynyt useita opuksia ja poikittaistieteellinen tutkimustyö aiheen tiimoilta jatkuu innolla, mutta minä olen seurannut vain katseella.
Mutta miksi minä nostan Saken esiin tässä? Syy on hänen gradunsa aihe. Joskus 90-luvun puolivälissä osallistuin tehokkaan lukemisen kurssille. Kurssilla tehtiin lukukiihdyttelyjä, vetäistiin romaani puolessa tunnissa ja tentittiin, oliko mieleen jäänyt mitään. Kyllä oli. Silloin opin, että tämäkin on mahdollista. Mutta kaunokirjallisuutta en yritä lukea erityisen tehokkaasti vaan nautiskellen. En kiistä mahdollisuutta, että tehokas on nautinnollista. Silloin kysäisin kurssinpitäjältä, oliko hän kuullut uudesta Photoreading-menetelmästä. Hän oli kuullut, mutta ei vielä perehtynyt siihen. Tämä siis vajaat kymmenen vuotta sitten. Nyt Sakari Turunen tekee graduaan Photoreadingista ja kouluttaa siihen.
Päätin jutun innoittamana – vaikken edelleenkään tunne menetelmää tarkemmin – kokeilla sen kaltaista menetelmää tähän Vettenniemen kirjaan. Siispä selailin kirjan kerran läpi. Siihen meni kyllä arvattua enemmän aikaa, kun unohduin lueskelemaan kirjaa kiintoisista kohdin. Saken mukaan ensin pitää kiinnostua aiheesta ja jollain tasolla päättää, mistä aiheista on tarkemmin kiinnostunut. Ensimmäisellä selailukierroksella täsmennetään vielä näitä kiinnostuksen kohteita ja etsitään avainsanoja. Seuraava kierros on "valokuvausvaihe". Silloin katsotaan kutakin sivua kokonaisuutena yhden sekunnin ajan, "valokuvataan" se muistiin. Älkää kysykö minulta, miten tämä toimii. Viimeisellä kierroksella selataan kirja vielä kerran läpi.
Minä en siis lukenut tätä kirjaa. Minä selasin sen kolme kertaa läpi. Kyllä siitä jäi jotakin mieleeni. Niin pitääkin, sillä harvan kirjan minä olen kolmesti läpi selannut.
Muutamia poimintoja:
""Viktor Heikel 1842–1927 "Suomen voimistelun isä" vaikutti Helsingin yliopiston voimistelulaitoksen yliopettajana.""
Viktor Heikel on ollut pitkäjänteinen kestävyysjuoksun puolestapuhuja.Hänen toimeliaisuutensa ei rajoittunut pelkästään urheiluun. Hän oli perustamassa Minna Canthin ja eräiden muiden kanssa järjestöä Yhdistys Uskonnonvapautta ja Suvaitsevuutta Varten.
"Vuoteen 1906 asti pidettiin Suomessa peninkulman juoksemistä melkeinpä ihmiskestävyyden korkeimpana saavutuksena. Mutta keväällä […] saapuivat viestit Ateenan Olympialaisten kisoista. Ne kertoivat, että kanadalainen Sherring ja ruotsalainen Svanberg olivat katkaisseet nelipeninkulmaisen taipaleen vajaassa kolmessa tunnissa. Sekös herätti innostusta helsinkiläisissä kestävyysjuoksijoissa. 'Yrittää pitää jaksaako semmoisen matkan juosta', tuumittiin." Uusi Suometar 24.51906
Ensimmäisen maratonin matka oli 40,2 km. Vähän vajaaltahan tuo tuntuisi, HCM:n matkakin katkeaisi jo Kuusitien pysäkille.
Tämä kirja valottaa myös Pentti Haanpään taustoja. Isä Mikko oli kova kirjoittelija ja seurasi urheilukilpailuja. Hiihtäminen oli saavuttanut hyväksytyn aseman ja kansallisen statuksen jo aiemmin. Leskelässä (Suomen keskipiste, koska Pentti Haanpää syntyi siellä) pidettiin ensimmäiset hiihtokilpailut 1889. Mutta hiihtäminen olikin hyötyliikuntaa, ja kilpailukuntokin hankittiin usein arkiaskareissa. Siinä suhteessa tämä ei poikkea nykypäivästäkään, sillä monet mestarihiihtäjämme ovat esim. rajamiehiä, jotka hiihtävät myös työkseen.
Kestävyysjuoksukilpailu oli tylsää seurattavaa: juoksijat lähtivät jonnekin ja olivat poissa pitkään. Katsoja ei voinut seurata maratonin todellista uutuusarvoa: urheilijan uupumista ja askeleen luhistumista. Toista se on nykyisin telkkarin äärellä: monet pitävätkin maratonin seuraamista jopa mielenkiintoisempana kuin maalinkuivumisen katselemista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)